Karoliina at Agricola

Roomassa ollessani kävin tutustumassa Sant’Egidion yhteisöön, joka toimii aivan kaupungin keskustassa Trasteveressä. Yhteisö on tunnettu kahdesta asiasta, rukouksesta ja vapaaehtoisvoimin tehtävästä diakoniatyöstä kadulla asuvien ja paperittomien ihmisten eli niin sanottujen laittomien siirtolaisten parissa.

Yhteisön toimintaa esitellyt Leonardo on neurokirurgi, joka jalkautuu työstä päästyään Rooman kaduille ja kujille kohtaamaan asunnottomia, alkoholisteja ja siirtolaisia. Hän ja monet muut Sant’Egidion vapaehtoiset eivät katso tekevänsä auttamistyötä vaan rakentavansa ystävyyttä köyhien kanssa. Käytännössä ystävyys tarkoittaa sitä, että Leonardo opettelee ensin jokaisen kohtaamansa ihmisen nimen.

- Roomassa on lukemattomia ihmisiä, joiden nimeä kukaan ei tiedä. Me haluamme kutsua heitä ystäviksemme ja kutsua jokaista nimeltä joka kerta kun hän tulee ruokailemaan tai tapaa meidät. Luemme myös kuolleiden ystävien nimet ääneen Santa Maria in Trastevere-kirkossa yhteisön iltarukouksessa. Näin jokainen voi luottaa siihen, että häntä kaivataan, jos hän on poissa, Leonardo kertoo. Sama filosofia ulottuu myös yhteisön järjestämään ruokailuun. Kaikilta osallistujilta pyydetään nimikirjoitus vieraskirjaan. Tämän käytännön ainoa tarkoitus on auttaa vapaaehtoistyöntekijöitä oppimaan kadun asukkien nimet.

Vapaaehtoistyön kantava voima on Sant’Egidiossa yhteinen rukous. Siihen kokoonnutaan iltaisin klo 20.30. Leonardo sanoo, että vapaaehtoistyöntekijöitä uskollisimpia ovat ne, jotka ottavat alusta asti myös yhteisen rukouksen omakseen.  Ilman rukousta ja yhteisöllisyyttä vapaaehtoisten motivaatio ei säily samalla tavalla.

Sant’Egidion vapaaehtoiset eivät aseta avulleen ehtoja. Muslimit saavat apua siinä missä kristitytkin, eikä ystävyys edellytä osallistumista rukoukseen. Leonardo sanoikin, että joskus hyvä muslimi on parempi asia kuin huono kristitty. Kristinuskon omaksumisen motiivina ei saa olla nälkä, vaan jokaisen uskolle on annettava tilaa. Egidiolaiset tunnetaan kadulla hyvin, ja ihmiset tietävät vapaaehtoisten toimivan kristillisen vakaumuksen pohjalta. 

P.S. Lämmin kiitos Pirjo Kantalalle, joka järjesti tutustumismatkamme!

Katolinen kirkko on aktiivinen ja rohkea sosiaalisen median käytössä. Roomassa ollessani Paavi Benedictus teki kirkkohistoriaa tweettaamalla ensimmäisen kerran. Samana päivänä avattiin Vatikaanin uusi portaali News.va, johon on koottu Vatikaanin eri viestintäosastojen radio-ohjelmia, Osservatore Romanon ja uutispalveluiden uutisia, tweettejä, videoita, paavin puheita ja kuvia. Maailman viestintäpäivä on Vatikaanille hyvin tärkeä päivä, jolloin paavi julkaisee ajatuksiaan viestinnästä. Vuonna 2011 teemana oli sosiaalinen media.

Ystävyys verkossa

Vatikaani näkee digitaalisten yhteyksien helppouden suurena lahjana ja mahdollisuutena tukea ystävyyttä. Ihmisten halu luoda ”ystävyyssuhteita” Facebookissa ja muissa palveluissa heijastaa pohjimmiltaan heidän kaipuutaan syvään ystävyyteen ja rakastavaan yhteyteen Jumalan kanssa, Tighe toteaa. Siksi katolisia rohkaistaan autenttisuuteen ja uskollisuuteen virtuaalisissa suhteissa. Autenttisuudella tarkoitetaan sellaista läsnäoloa, joka perustuu totuuteen, uskollisuuteen, syviin arvoihin ja toisen kunnioittamiseen. Läsnäolo verkossa on myös mahdollisuus pitää esillä kristillistä elämäntapaa ja hengellisiä näkökulmia arkeen.

Hiljaisuuden kutsu

Maailmassa, joka on täynnä yhteyksiä ja tietoa, katolisen kirkon suurimpana haasteena on  ihmisten rohkaiseminen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Keskustellessamme Paul Tighen kanssa aistin hänen viestinnällisessä ajattelussaan samoja sävyä kuin Peter Halldorfin teoksessa Pyhän tuoksu, joka minulla oli matkalukemisena. Sekä Tighe ja Halldorf  katsovat, ettei spiritualiteettia voi koskaan synnyttää vain markkinoinnilla. Sen sijaan ne yksilöt, jotka löytävät hiljaisuuden, rukouksen ja yksinäisyyden, alkavat vetää muita puoleensa ja vievät omalla olemuksellaan ja teoillaan kristillistä sanomaa eteenpäin.

Kirkolle on suuri haaste tukea yksilöiden hiljaisuuden viljelyä ja hengellistä elämää digitaalisesti. Yksi tapa on viedä hiljaisuuden retriittien elementtejä verkkoon, ja kutsua ihmisiä hiljentymään yhdessä myös fyysisessä elämässä.  

Kirkko kriisissä

Puhuimme myös kriisiviestinnästä kirkkojen haasteena. Paul Tighelle oli yllätys, että kirkkomme jäsenyydestä ollaan valmiita luopumaan omien näkemysten takia. Katolisuus merkitsee ennen kaikkea sitoutumista kirkon oppiin, ja siksi yksilöt eivät niinkään eroa kirkosta vaan elävät mieluummin omannäköistään elämää kirkon armon varassa.

Katolisen kirkon viestinnässä läpinäkyvyys ja kirkon sisäisen viestinnän parantaminen ovat juuri nyt tärkeitä kehityskohteita. Maailmanlaajuisena organisaationa katolinen kirkko ei kuitenkaan voi virittää yhtä yleistä keskustelua, vaan ihmisiä kutsutaan keskusteluun ja yhteyteen paikallisesti oman yhteisönsä sisällä. Tässä tehtävässä Sosiaalisen viestinnän toimisto auttaa esimerkiksi kouluttamalla paikallistason toimijoita ja jakamalla hyviä kokemuksia eteenpäin. Sosiaalisen median käyttöön ei koskaan patisteta, vaan Vatikaani näkee roolinaan innostaa seurakuntia ja edistää yhteyttä ja ystävyyttä  korostavaa viestintäajattelua.

Yksi kevään ehdoton kohokohta oli Kirkkohallituksen järjestämä kurssi ”Opi lukemaan rivien välistä” verkkoauttajille ja verkkokeskustelijoille.

Kouluttajamme psykologi ja kirjailija Jussi Valtonen kauhistui sitä, miten paljon verkkotyötä tekevät papit ja diakonit joutuvat ottamaan vastaan anonyymejä ja henkilöön käyviä vihanpurkauksia. Valtosen mukaan kirkon verkkokeskustelijoiden työ Kirkko kuulolla –palstalla on henkisesti haastavampaa kuin työ psykiatrian poliklinikalla.

Mikä saa ulkoisesti fiksun oloisen ihmisen käyttäytymään verkossa hilittömästi ja aggressiivisesti?  Onko nimimerkin käyttö meille kutsu roolileikkiin, jossa saamme näytellä pahista ilman kiinnijäämisen pelkoa? Nykytiedon mukaan viha ei parane purkamalla vaan aggressio ruokkii uutta aggressiota ja valtaa vihaajan mielen. Olisiko verkossa annettavan avun ehdoksi asetettava keskustelu omalla nimellä  –  tietenkin vaitiolovelvollisuuden suojissa? Vai pitäisikö työntekijän vain kääntää vihanpurkajille toinenkin poski?

Yhä useampi kirkon työntekijä on tavoitettavissa sähköpostilla tai Facebookissa. Kirjoittamisen psykologiaa tutkinut Jussi totesi, että omasta elämästä kirjoittaminen on jo sinänsä parantava kokemus. Yhteyksiä kannattaa siis rakentaa edelleen kirjoittamalla. Verkossa vaikeudet syntyvät siitä, että vuorovaikutus on pelkän tekstin varassa. Ongelmia, joihin etsimme ratkaisuja, olivat:

Sanattoman viestinnän puuttuminen
Vaikeus tehdä tarkentavia kysymyksiä (toimii vain chatissa)
Ilmaisun epäselvyys voi aiheuttaa väärinkäsityksiä
Tauot viestinnässä ja niiden herättämät tunteet
Vaikeus tunnistaa harhainen ihminen ja tehdä diagnooseja
Akuuttiin kriisiin on vaikea puuttua, jos ei ole yhteystietoja
Tietosuojakysymykset, juridiset ja eettiset kysymykset ovat vielä epäselviä

 (Lisää verkkoauttamisesta ks. Rocher, Zack & Spyer 2004)

Keskustelu kuntien, seurakuntien ja valtion virastojen Facebook-aktiivisuudesta juuttuu liian usein siihen, tarvitaanko sosiaalista mediaa "oikeassa" työssä. Tosipaikan tullen saattaa olla, ettei muuta mediaa edes seurata.

Viime päivinä olen seurannut liikennettä Suomen Tokion suurlähetystön Facebook-sivuilla. Tiedot lähtevistä lennoista, voimaloiden laskeumista ja omaisten olinpaikasta täyttävät seinän. Viranomaisten lisäksi tietoa jakavat tavalliset huolestuneet kansalaiset.

Seurakunnan Facebook-sivu voi olla kullanarvoinen paikallisessa kriisitilanteessa. Sen ehdoton etu on, että vastuuta tiedon päivittämisestä kantavat kaikki käyttäjät yhdessä. Ei ole yhdentekevää, voiko seurakunta tarjota tällaisen foorumin. Omaistaan etsivälle tai mieleltään järkkyneelle seurakunnan sivu voi olla paikka, josta löytyy viranomaisten ja vertaisten jakamaa tietoa, henkilökohtaista apua ja aikanaan myös jälkihoitoa. Jos niin haluamme.

Viestinnän foorumit ja välineet

Seuraava askel on etsiä ne paikat, joissa ihmiset kohtaavat ja tietolähteet, joita he seuraavat.  Viestinnän foorumeista tärkeimpiä ovat ihmisiä yhteen kokoavat tapahtumat ja paikat. Kuinka voisimme niissä rohkaista ihmisiä ja esittää kutsun tulla mukaan?

Pohdinnan voi aloittaa listaamalla ne foorumit ja viestinnän välineet, joita seurakunta käyttää. Mitä viestimiä näiden lisäksi voitaisiin hyödyntää? Miten kohtaamme parhaiten ne, jotka ovat vapaaehtoistyön strategiamme tärkeimpänä kohteena?

Kasvokkain kohtaaminen on aina paras tapa kysellä ideoita, kuulla toisen osaamisesta ja esittää kutsuja. Miten voisimme kohdata entistä useampia ihmisiä kasvokkain? Myös puskaradio on tehokas: tuttavalta kuultu suositus herättää enemmän luottamusta kuin lehdestä luettu ilmoitus. Hankkeisiin voi löytyä ihmisiä haastekampanjalla, joka leviää esimerkiksi olemassa olevien harrastuspirien tai yhdistysten kautta. Jatkuvassa perustyössä auttavat valmiit esitteet tai kaavakkeet, joita kaikki työntekijät voivat käyttää kutsuakseen tapaamiaan ihmisiä mukaan.

Viestinnän  foorumeita ja välineitä ovat esimerkiksi:

Puskaradio

Esitteet ja kutsut

Tekstiviestit

Uutiskirjeet

Puhelinsoitot

Tervehdyskäynnit

Messu ja erilaiset ryhmät

Ilmoitustaulut (oma, kaupat, kunta)

Jutut paikallislehdessä ja -radiossa

Jutut seurakuntalehdessä

Maksetut ilmoitukset lehdissä, liikennevälineissä

Verkkosivujen ilmoittautumislomake

Tehtävien kuvaukset verkkosivuilla

Suurella sydämellä –sivusto

Facebook-ryhmät ja tapahtumat

Muut verkkoyhteisöt

Tapahtumat ja haastekampanjat

Sain palautteena idean, joka liittyy edelliseen postiini. Järjestöjen ja seurakunnan yhteistyöllä kirkosta voidaan tehdä aika upea taukopaikka.

 Joutsassa koottiin viime kesäksi tiimi päivystämään kirkossa kesäkuukausina ja opastamaan matkailijoita. Tiimissä ovat mukana joutsalaiset vapaaehtoiset, Martat, Eläkeliitto ja seurakunnan luottamushenkilöt ja työntekijät. Joutsan kirkosta kuoriutui Taivaallinen taukopaikka, yksi kirkkobongareille tutuista Tiekirkoista. Neljällekymmenelle (!) vapaaehtoiselle tiekirkko-oppaalle järjestettiin keväällä koulutusta ja syksyllä kiitos- ja palautekahvit.

 Päivystin aikanaan Helsingin Tuomiokirkossa, kun sitä pidettiin vapaaehtoisvoimin auki kesäöinä. Kokemus oli ainutkertainen. Mieleen jäi esimerkiksi mies, joka keksi kosia elämänsä naista kirjoittamalla kirkon vieraskirjaan ”Will you marry me”, ja tuomalla hänet sitten auringonlaskun aikaan muka vieraskirjaa selaamaan…

 Vielä ehtii koota ensi kesäksi Tiekirkko-tiimin. Martat, kuorot ja hirviporukat: onko teidän kirkkonne ovi ensi kesänä auki?

 P.S. se nainen vastasi ”kyllä”.

Tiekirkko ei ole taukopaikkana yhtä varusteltu kuin paikallinen ABC-asema, mutta taatusti mieleenpainuva kokemus vapaaehtoistyöntekijälle ja kesävieraalle. Siisti WC löytyy aina.

Voisiko vapaaehtoistyön kasvun esteenä olla sopivien tilojen puute? Entä jos luotaisiin ensin viihtyisä tila, joka houkuttelisi seurakuntalaiset ideoimaan ja verkostoitumaan?

 Monet esimerkit osoittavat, että uudenlaista toimintaa kohti voi lähteä tila edellä. Inspiroiva tila voi löytyä kirkosta, mutta myös ostoskeskuksesta tai kadunvarren liikehuoneistosta. Avainsanoja ovat läheisyys, viihtyisyys, helppokäyttöisyys. Sakraalitila voidaan myös tuoda uuteen ympäristöön, jossa entistä useamman on helppo astua siihen. Olemassa olevia tiloja voidaan tarjota aktiivisesti seurakuntalaisille. Joskus kysymys on vain siitä, voidaanko ovia pitää auki – vaikkapa vapaaehtoisvoimin.

Esimerkkejä erilaisista tiloista, jotka ovat tuottaneet uutta hengellistä elämää: (blogin kommentteihin voit lisätä omasi!)

- Tampereen lähimmäispalvelun keskus Mummon Kammari laajeni talkoilla kunnostettuun tilaan.

--         - Agricola-liike Helsingissä: yhdestä kirkosta tuli erilaisten messujen, kahvilatoiminnan ja spiritualiteetin laboratorio.

-          - Tampereen Aleksanterin kirkon Avoin kirkko tuo yhteen vapaaehtoiset ja tuen tarvitsijat.

-          - Olarin seurakunnan Hiljaisuuden kappeli ostoskeskuksessa loi uuden vapaaehtoisten päivystäjien ryhmän ja innosti heidät retriittiharrastukseen. Omenan Olohuone taas toimii seurakunnan ja lapsiperheiden kohtaamispaikkana. 
 

Millainen tila houkuttelee ryhmiä luomaan uutta? Tätä haastaa miettimään sisustussuunnittelija ja viestinnän asiantuntija Maaretta Tukiainen:  

http://www.youtube.com/user/beyondrelevance#p/a/u/0/D7_dZTrjw9I

Yllä hauska ajatusleikki: jos kirkko myisi kahvia, millainen kahvila se olisi? 

Luin tänään Terhi Paanasen ajatuksia samasta teemasta uunituoreesta kirjasta "Verkkoa kokemassa - Hengellisyys ja vuorovaikutus verkkoyhteisöissä (Diak 2011). Terhi kirjoittaa, että: "Ihmisten toiveissa kirkko on läheinen, lähempänä kansalaisjärjestöä kuin julkishallinnollista organisaatiota. Siksi kirkon verkkokeskusteluissa niin kovasti vierastetaan ja arvostellaan kirkon byrokraattisuutta. Yksinkertaistaen voitaisiin ehkä jopa sanoa, että kirkossa tarvitaan juuri nyt ennen kaikkea viestintäkulttuurin muutosta."

Seurakunnan seuraavat ideatalkoot voisi hyvin aloittaa vaikka kahvilasta.